Koko pienen lapsuuteni mä olin väärässä. Luotin ihmisiin, ”kavereihin”. Kerroin asioita, jotka piti jäädä meidän väliseksi. Aina tuli lopulta puukkoa selkään ja kovaa. Asiat kääntyi jotenkin aina mua vastaan. Luottamus meni pikkuhiljaa.
Rakastuin ekaa kertaa ja luotin sinisilmäisenä kaikkeen. Luottamus meni taas. Rakastuin uudestaan, mutta olin jo pelokas että jokohan taas näin käy. Yritin silti luottaa. Ei. Ei olisi kannattanut. Siitä eteenpäin, joka ikinen ihminen, joka on luvannut jotakin ja vannonut olevansa erilainen, on tehnyt täysin samoin.
Kaikki tekee virheitä, niin myös minä. Eikä kukaan ole enkeli. En ole itsekään ollut aina luottamuksen arvoinen. Mutta miten ihmiset pystyy kirkkain silmin katsomaan toista ja valehtelemaan, tulenko mä koskaan ymmärtämään sitä? Rohkeutta vaatii tunnustaa, mutta vähemmän se satuttaa.
Mä en pysty valehtelemaan kovin pitkään. Pakko on tunnustaa jos oon jotakin tehny. Omatunto kolkuttaa ja tunnen itseni pahaksi ihmiseksi. Ehkä mä olen outo. Ehkä mut on tarkotettu olemaan oman onneni nojassa. Ehkä niin.
Jotenkin ajaudun aina tähän. Enkä osaa kuin syyttää itseäni. Jotenkin mä aina panikoidun, että niin taas käy. Jokainen kerta on kasannut pelkoa vain suuremmaksi ja suuremmaksi vuoreksi. Sitten juttu onkin pilalla jo heti alussa. Ennenkuin se edes pääsi kukoistamaan.
Aina sanotaan, että kaikista kokemuksista oppii jotain. Mitä mä opin? ”Älä luota ihmisiin.” Ei se voi noin mennä. Koska jos ei ole luottamusta, ei ole mitään.
Kertokaa mulle mitä tehdä. Koska vaikka kuinka nostan pään perseestä ja katson maailmaa kauniina, yritän pitää itsestäni ja nähdä hyvät asiat, silti kaihertaa. Sattuu ja tekee pahaa. Silti kaikkia niitäkin ihmisiä muistelen lämmöllä jotka pettivät luottamukseni. En halua uskoa että he olisivat oikeasti tarkoittaneet tekojaan. Tai sanojaan. Miksen pysty suuttumaan niin paljon, että vihaisin? En vaan pysty.
Kyllä maailma tasoittaa ja rehellisyys palkitsee.